Itsensä kuuntelemisen jalo taito

Koska luottaa omaan tunteeseen siitä, mikä on itselle tällä hetkellä paras vaihtoehto? Vai kuunnellako sittenkin velvollisuuden ja sinnikkään suorittajan ääntä? Mistä tietää, koska intuitio onkin mukavuudenhalua tai pelkoa? Ja milloin taas sisäiseen ääneen luottaminen on tervettä itsetuntoa, rajojen vetämistä ja asioiden laittamista oikeaan tärkeysjärjestykseen? 

Tässä tuorein esimerkki: olen mukana laajalla psykologian kurssilla, jonka olen vapaaehtoisesti avoimesta yliopistosta kevätpuhteekseni valinnut.  Siihen liittyvä työmäärä on kuitenkin osoittautunut sellaiseksi, etteivät aika ja jaksaminen tunnukaan riittävän sen loppuun saattamiseen. Ei vaikka kuinka aihe periaatteessa kiinnostaisi. Mieli on jo muutenkin hieman väsynyt työ- ja perhe-elämän jatkuvaan multitaskaukseen.

Vaativuuden ääni naputtaa, että tsemppaa nyt vähän, kyllä sinä ne pari esseetä saat kirjoitettua! Kiltti tyttö suorittaa asiat kiltisti loppuun saakka. Sitten olisi jo melkein kasassa aineopinnot psykologiassa! Intuitio vastaa, että nyt en jaksa ja ehdi. Mitä virkaa niillä aineopinnoillakaan on, kun kyse ei  ole mistään kokonaisesta tutkinnosta kuitenkaan?

Itse asiassa jo luovuttamisen vaihtoehtoa ajatellessani mieleni valtaa rentoutunut hyvän olon tunne. Sisimmässäni kyllä tiedän, mitä juuri nyt eniten tarvitsen ja mistä sen vuoksi pitää luopua.  Elämä ei ole aina ollut ihan kepeää viime vuosina. Omat valinnatkin ovat tähän vaikuttaneet, mutta vielä enemmän odottamattomat asiat, joille emme ole mitään mahtaneet. Ei elämän silti tarvitse olla jatkuvaa suorittamista. Se saa olla välillä myös hauskaa, kevyttä ja ihanaa. Ystäviä, liikuntaa, lasten kanssa puuhailua ja oman kullan kainalossa kyhjöttämistä. Itseään ja läheisiään pitää ehtiä hemmotella, tässä ja nyt!

 

Olin oikeastaan ajatellut kirjoittaa aikuisena opiskelemisen ihanuudesta. Kunnes tajusin, että tämä kurssi tosiaan jää minulta kesken. Totta puhuakseni, tiesinhän minä jo kurssille ilmoittautuessani, ettei nyt ole paras hetki tällaiseen ryhtyä. Sen verran monta kurssia olen kuitenkin jo ehtinyt aikuisiällä suorittaa, että voin aiheeseen ottaa kantaa. On mielettömän motivoivaa opiskella jotain täysin uutta, jotain mistä on aidosti itse kiinnostunut, jotain jota voi soveltaa omiin kokemuksiinsa. Siitä saa hurjasti uutta virtaa koko elämäänsä. Aikuisena ja työelämää nähneenä osaa paremmin erottaa olennaiset asiat epäolennaisista, eikä stressaa opintosuorituksista liikaa. 

Aikuisopiskelun kääntöpuoli tietenkin on, että ajankäytön mahdollisuudet ovat usein aika toisenlaiset kuin joskus nuorena opiskelijatyttönä. Öisin ei ehkä enää jaksa valvoa tenttiin päntäten. Ja koska elämässä on muita tärkeitä velvollisuuksia kuten perhe ja työ, on jatukvasti tehtävä valintoja siitä, mikä vaihtoehto eniten lisää hyvinvointiani juuri tässä hetkessä; lenkki vai esseen kirjoittaminen.

Aikuisuutta on ehdottomasti tiedostaa, että minulla on valta valita itselleni paras vaihtoehto. Se minkä olen itse vapaaehtoisesti aloittanut, voin myös itse vapaaehtoisesti jättää kesken. Eikä kukaan näitä suorituksia minulta odota, ainoastaan se oma vaativa minäni. Unelma ei kaadu yhden kurssin kesken jättämiseen. Unelmat ja luovuuskin tarvitsevat aikaa ja tilaa. Elämästä nauttiminen ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen vievät lopulta ehkä unelmien polulla eteenpäin paremmin kuin suorituksesta toiseen paahtaminen.