Sisaruudesta

Tämä osui hiljattain someviidakossa silmiini:

”Kaikessa lyhykäisyydessään, sisarukset saavat sinut tuntemaan itsesi ainutlaatuiseksi ja erityiseksi. Heille tulet aina olemaan korvaamaton, aivan kuten he tulevat olemaan korvaamattomia sinulle".
http://mielenihmeet.com/7-asiaa-opimme-sisaruksiltamme/

Näin minäkin ajattelen sisaruudesta. Siskoni Kati on aina ollut minulle tärkeä, teimme paljon asioita yhdessä jo lapsina. Tietenkin myös riitelimme ja ärsytimme toisiamme.  Mutta ennen kaikkea olimme kavereita, joita kiinnostivat monet samat asiat, nuorempana esimerkiksi barbieleikit  ja paperinuket. Miten hartaasti piirsimmekään uusia paperinukkeja ja vaatteita niille!

Nyt aikuisina emme tapaa kovin usein, kun välissä on yli 300 kilometriä. Kiireinen arki lapsineen ja harrastuksineen vie mennessään. Toinen on silti ajatuksissa läsnä. Sähköpostista on tullut meille tapa vaihtaa ajatuksia, joskus oikein syvällisistä ja haastavistakin aiheista, joskus ihan vain arkikuulumisista.  Juuri siskon kanssa tulee eniten pohdiskeltua elämän leppoistamista, hyvinvointia, omien unelmien tavoittelua. Oman itsen löytämistä kaiken muun keskellä. 

Tokihan meillä on kummallakin elämässämme upeita muitakin ystäviä, joita hyvin voisi sisariksikin kutsua. Mutta on se oma sisar silti jotain erityistä. Hänhän on ainoa ihminen koko maailmassa, jolla on sama isä ja äiti ja täsmälleen sama kasvuympäristö kuin minulla. Samat kotoa perityt arvot ja asenteet.  Nyt aikuisena onkin joskus mielenkiintoista pohdiskella, miksi meistä on tullut juuri tällaisia kuin olemme.

Joskus mietin myös sitä, millaista olisi, jos isosisko olisi ollutkin isoveli. Olisiko meistä silti tullut yhtä läheisiä? Ihan mahdollista. Kaipa sisaruudessakin ratkaisevampaa on se, miten keskinäiset kemiat sattuvat kohtaamaan, kuin ikäero tai sukupuoli. 

Omat lapseni ovat poika ja tyttö, ja heillä on vain reilu puolentoista vuoden ikäero. Juuri nyt he ovat sellaisessa iässä, että tyttö alkaa ottaa sekä pituuskasvussa että muussakin kehityksessä harppauksin isoveljeään kiinni. Hän menee ehkä jopa ohi tässä pian. Usein voisi  luullakin, että he ovat kaksoset.

Juuri eilen jäin sivusta seuraamaan, kun isoveli tuli äkkiä ja varoittamatta kesken koulutehtävien halaamaan pikkusiskoaan ja sanoi hänelle, että ”mulla on niin kiva pikkusisko". Mikä kultainen hetki!

Mutta totta puhuakseni, on tässä vuosien varrella usein ollut haastetta löytää sellaista tekemistä ja sellaisia mielenkiinnon kohteita, jotka kelpaisivat molemmille, yhtä aikaa. Eivät he samalla tavalla koskaan ole leikkineet pitkiä aikoja yhdessä kuin minä ja siskoni. Ja kyllä he osaavat toisiaan ärsyttää ja riidellä äänekkäästi, ihan riittävän usein. Kateuttakin on joskus ilmassa.

Kuitenkin he myös pitävät toisistaan huolta, ja osaavat iloita toisen puolesta. Näen jo nyt, että kaikista eroista huolimatta heillä on vahva yhteys keskenään. Ja yhteistäkin sentään löytyy aina välillä. Kuten esimerkiksi Harry Potterit ja Narniat. Tai vaikka uusimpana laskettelu.  Iloitsen myös siitä, että tytär oppii veljensä kautta ”poikien maailmasta” kaikenlaista. Uskon, että hänestä kasvaa reipas nainen, joka ei turhia kainostele sitä, kenen kanssa on tekemisissä esimerkiksi työelämän pyörteissä. Toisaalta velikin oppii sisareltaan "tyttöjen maailmasta".  Ehkä hän sen ansiosta ymmärtää aikuisena naisten ajatusmaailmaa, edes pikkuisen!