Itsensä kuuntelemisen jalo taito

Koska luottaa omaan tunteeseen siitä, mikä on itselle tällä hetkellä paras vaihtoehto? Vai kuunnellako sittenkin velvollisuuden ja sinnikkään suorittajan ääntä? Mistä tietää, koska intuitio onkin mukavuudenhalua tai pelkoa? Ja milloin taas sisäiseen ääneen luottaminen on tervettä itsetuntoa, rajojen vetämistä ja asioiden laittamista oikeaan tärkeysjärjestykseen? 

Tässä tuorein esimerkki: olen mukana laajalla psykologian kurssilla, jonka olen vapaaehtoisesti avoimesta yliopistosta kevätpuhteekseni valinnut.  Siihen liittyvä työmäärä on kuitenkin osoittautunut sellaiseksi, etteivät aika ja jaksaminen tunnukaan riittävän sen loppuun saattamiseen. Ei vaikka kuinka aihe periaatteessa kiinnostaisi. Mieli on jo muutenkin hieman väsynyt työ- ja perhe-elämän jatkuvaan multitaskaukseen.

Vaativuuden ääni naputtaa, että tsemppaa nyt vähän, kyllä sinä ne pari esseetä saat kirjoitettua! Kiltti tyttö suorittaa asiat kiltisti loppuun saakka. Sitten olisi jo melkein kasassa aineopinnot psykologiassa! Intuitio vastaa, että nyt en jaksa ja ehdi. Mitä virkaa niillä aineopinnoillakaan on, kun kyse ei  ole mistään kokonaisesta tutkinnosta kuitenkaan?

Itse asiassa jo luovuttamisen vaihtoehtoa ajatellessani mieleni valtaa rentoutunut hyvän olon tunne. Sisimmässäni kyllä tiedän, mitä juuri nyt eniten tarvitsen ja mistä sen vuoksi pitää luopua.  Elämä ei ole aina ollut ihan kepeää viime vuosina. Omat valinnatkin ovat tähän vaikuttaneet, mutta vielä enemmän odottamattomat asiat, joille emme ole mitään mahtaneet. Ei elämän silti tarvitse olla jatkuvaa suorittamista. Se saa olla välillä myös hauskaa, kevyttä ja ihanaa. Ystäviä, liikuntaa, lasten kanssa puuhailua ja oman kullan kainalossa kyhjöttämistä. Itseään ja läheisiään pitää ehtiä hemmotella, tässä ja nyt!

 

Olin oikeastaan ajatellut kirjoittaa aikuisena opiskelemisen ihanuudesta. Kunnes tajusin, että tämä kurssi tosiaan jää minulta kesken. Totta puhuakseni, tiesinhän minä jo kurssille ilmoittautuessani, ettei nyt ole paras hetki tällaiseen ryhtyä. Sen verran monta kurssia olen kuitenkin jo ehtinyt aikuisiällä suorittaa, että voin aiheeseen ottaa kantaa. On mielettömän motivoivaa opiskella jotain täysin uutta, jotain mistä on aidosti itse kiinnostunut, jotain jota voi soveltaa omiin kokemuksiinsa. Siitä saa hurjasti uutta virtaa koko elämäänsä. Aikuisena ja työelämää nähneenä osaa paremmin erottaa olennaiset asiat epäolennaisista, eikä stressaa opintosuorituksista liikaa. 

Aikuisopiskelun kääntöpuoli tietenkin on, että ajankäytön mahdollisuudet ovat usein aika toisenlaiset kuin joskus nuorena opiskelijatyttönä. Öisin ei ehkä enää jaksa valvoa tenttiin päntäten. Ja koska elämässä on muita tärkeitä velvollisuuksia kuten perhe ja työ, on jatukvasti tehtävä valintoja siitä, mikä vaihtoehto eniten lisää hyvinvointiani juuri tässä hetkessä; lenkki vai esseen kirjoittaminen.

Aikuisuutta on ehdottomasti tiedostaa, että minulla on valta valita itselleni paras vaihtoehto. Se minkä olen itse vapaaehtoisesti aloittanut, voin myös itse vapaaehtoisesti jättää kesken. Eikä kukaan näitä suorituksia minulta odota, ainoastaan se oma vaativa minäni. Unelma ei kaadu yhden kurssin kesken jättämiseen. Unelmat ja luovuuskin tarvitsevat aikaa ja tilaa. Elämästä nauttiminen ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen vievät lopulta ehkä unelmien polulla eteenpäin paremmin kuin suorituksesta toiseen paahtaminen.

 

Tämä muuttaa kaiken

Kirjaston laina-aika vilahti liian äkkiä kun sain käsiini Naomi Kleinin tiiliskiven Tämä muuttaa kaiken - kapitalismi vs. ilmasto. Ehdin lukea puoleenväliin tätä kirjaa, jota jo nyt pidän ilmastonmuutosraamattunani. Ja Naomi Kleinia uutena idolinani.

Klein on viiden vuoden aikana koonnut vakuuttavat perustelut sille, että ilmastonmuutoksen hidastaminen edellyttää rajuja muutoksia taloudellisiin rakenteisiin ja laittamista  hanttiin suuryritysten loputtoman ahneelle voitontavoittelulle. Toisaalta hän uskoo, että vielä ei ole liian myöhäistä, kunhan saadaan aikaan merkittävä kansalaisliike. Niin haluaisin itsekin uskoa, ja jo heti kirjan alkusivuja luettuani olisi tehnyt mieleni oitis rynnätä perustamaan oma ympäristöjärjestö.

Minun on äärettömän helppo olla samaa mieltä Kleinin kanssa vapaan markkinatalouden rajoittamisesta ja ihailen sitä, että joku todellakin osaa ja uskaltaa kirjoittaa näin. Suorastaan koin valaistumisen, että tämän takia olen itsekin aina vierastanut kapitalismin aatetta, jotta pystyisin paremmin itsekin ymmärtämään minkälaisia asenteita ja toimia ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii.

Kunpa kaikki valtioiden ja yritysten päättäjät kuulisivat tämän sanoman! Meidän kaikkien pienten vihertävien yksilöiden on koottava voimamme yhteen ja saatava äänemme kuuluviin! Vaikka Klein kirjoittaa asiallisesti, minussa asuva pieni luontoaktivisti on helppo saada heräämään ja innostumaan, mutta jäljelle jää vain kärsimätöntä mieltä polttava kysymys: mitä voin nyt heti tehdä asian hyväksi? Mihin joukkoon liityn (Suomen luonnonsuojeluliittoon toki kuulun jo) tai mistä kerään ympärilleni joukon, jotka lähtevät kanssani barrikadeille? Mihin oikeasti voi ja kannattaa ryhtyä?

Sisaruudesta

Tämä osui hiljattain someviidakossa silmiini:

”Kaikessa lyhykäisyydessään, sisarukset saavat sinut tuntemaan itsesi ainutlaatuiseksi ja erityiseksi. Heille tulet aina olemaan korvaamaton, aivan kuten he tulevat olemaan korvaamattomia sinulle".
http://mielenihmeet.com/7-asiaa-opimme-sisaruksiltamme/

Näin minäkin ajattelen sisaruudesta. Siskoni Kati on aina ollut minulle tärkeä, teimme paljon asioita yhdessä jo lapsina. Tietenkin myös riitelimme ja ärsytimme toisiamme.  Mutta ennen kaikkea olimme kavereita, joita kiinnostivat monet samat asiat, nuorempana esimerkiksi barbieleikit  ja paperinuket. Miten hartaasti piirsimmekään uusia paperinukkeja ja vaatteita niille!

Nyt aikuisina emme tapaa kovin usein, kun välissä on yli 300 kilometriä. Kiireinen arki lapsineen ja harrastuksineen vie mennessään. Toinen on silti ajatuksissa läsnä. Sähköpostista on tullut meille tapa vaihtaa ajatuksia, joskus oikein syvällisistä ja haastavistakin aiheista, joskus ihan vain arkikuulumisista.  Juuri siskon kanssa tulee eniten pohdiskeltua elämän leppoistamista, hyvinvointia, omien unelmien tavoittelua. Oman itsen löytämistä kaiken muun keskellä. 

Tokihan meillä on kummallakin elämässämme upeita muitakin ystäviä, joita hyvin voisi sisariksikin kutsua. Mutta on se oma sisar silti jotain erityistä. Hänhän on ainoa ihminen koko maailmassa, jolla on sama isä ja äiti ja täsmälleen sama kasvuympäristö kuin minulla. Samat kotoa perityt arvot ja asenteet.  Nyt aikuisena onkin joskus mielenkiintoista pohdiskella, miksi meistä on tullut juuri tällaisia kuin olemme.

Joskus mietin myös sitä, millaista olisi, jos isosisko olisi ollutkin isoveli. Olisiko meistä silti tullut yhtä läheisiä? Ihan mahdollista. Kaipa sisaruudessakin ratkaisevampaa on se, miten keskinäiset kemiat sattuvat kohtaamaan, kuin ikäero tai sukupuoli. 

Omat lapseni ovat poika ja tyttö, ja heillä on vain reilu puolentoista vuoden ikäero. Juuri nyt he ovat sellaisessa iässä, että tyttö alkaa ottaa sekä pituuskasvussa että muussakin kehityksessä harppauksin isoveljeään kiinni. Hän menee ehkä jopa ohi tässä pian. Usein voisi  luullakin, että he ovat kaksoset.

Juuri eilen jäin sivusta seuraamaan, kun isoveli tuli äkkiä ja varoittamatta kesken koulutehtävien halaamaan pikkusiskoaan ja sanoi hänelle, että ”mulla on niin kiva pikkusisko". Mikä kultainen hetki!

Mutta totta puhuakseni, on tässä vuosien varrella usein ollut haastetta löytää sellaista tekemistä ja sellaisia mielenkiinnon kohteita, jotka kelpaisivat molemmille, yhtä aikaa. Eivät he samalla tavalla koskaan ole leikkineet pitkiä aikoja yhdessä kuin minä ja siskoni. Ja kyllä he osaavat toisiaan ärsyttää ja riidellä äänekkäästi, ihan riittävän usein. Kateuttakin on joskus ilmassa.

Kuitenkin he myös pitävät toisistaan huolta, ja osaavat iloita toisen puolesta. Näen jo nyt, että kaikista eroista huolimatta heillä on vahva yhteys keskenään. Ja yhteistäkin sentään löytyy aina välillä. Kuten esimerkiksi Harry Potterit ja Narniat. Tai vaikka uusimpana laskettelu.  Iloitsen myös siitä, että tytär oppii veljensä kautta ”poikien maailmasta” kaikenlaista. Uskon, että hänestä kasvaa reipas nainen, joka ei turhia kainostele sitä, kenen kanssa on tekemisissä esimerkiksi työelämän pyörteissä. Toisaalta velikin oppii sisareltaan "tyttöjen maailmasta".  Ehkä hän sen ansiosta ymmärtää aikuisena naisten ajatusmaailmaa, edes pikkuisen!

Kati ja Kirsi

Kati: Olen 42-vuotias tytönhupakko, vaimo ja kahden teini-ikäisen tyttären äiti. Pasifisti, idealisti ja lukutoukka. Leivän ansaitsen tilitoimistossa numeroita pyörittämällä ja samalla kuitenkin mietin mikä minusta voisi isona tulla.

Uusin aluevaltaukseni on shindo-ohjaajakoulutus. Muutenkin liikunta on minulle tärkeää, harmi että välillä muissa arjen kiireissä pääsee unohtumaan kuinka tärkeää se todella onkaan sekä henkiselle että fyysiselle hyvinvoinnilleni. Kesällä tykkään hölkätä pururadalla ja talvella hiihtää samaisessa metsässä. Mitä hikisempää jumppaa, niin sen parempi. Vastapainoksi on sitten ihanaa möllöttää sohvalla ja uppoutua romaaniin. Jos illalla vielä on energiaa jäljellä niin sitä voi käyttää puikkojen heiluttamiseen vaikka samalla kun katselee telkkaria.

Yksi elämäni tärkeimmistä henkilöistä ja parhaimmista ystävistäni on pikkusiskoni Kirsi, jonka ansiosta tätä esittelyäkin tässä nyt raapustan. Siskon kanssa voi aina vaihtaa ajatuksia niin hyvistä kuin huonoistakin jutuista, joita eteen sattuu.


Kirsi: Minä olen se pikkusisko, pari vuotta Katia nuorempi. Nuorempana olin ehkä joskus vähän ärsyttävä pikkusisko, joka härnäsi Katia kavereineen. Se taisi perustua ihailuun; oli jännittävää seurata rohkean isosiskon matkaa aikuisuuteen. Sisko on rakas ystäväni. Hänelle uskallan paljastaa hulluimmatkin unelmani ja suurimmat pelkoni.


Olen herkkä pohdiskelija, joka haluaisi maailmaan empatiaa, hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta. Saan olla vaimo miehelle, jonka hymy ulottuu silmiin saakka. Olen myös kahden mainion lapsen, alakoululaisen pojan ja tytön, äiti.

Psykologia ja viestintä kiehtovat minua. Olen niitä viime vuosina opiskellut työni ohella. Rakastan pohtia näihin liittyviä kysymyksiä. Tulen niistä varmasti myös kirjoittamaan. Pidän myös kauniista asioista ja omin käsin tekemisestä, esimerkiksi rintamamiestalomme sisustamisesta tai kunnostushommista. Pari vuotta sitten innostuin juoksemisesta. Siitä onkin tullut yksi tärkeimpiä hyvinvoinnin lähteitäni.

Perheestämme ei voi puhua mainitsematta diabetesta. Olen itse sairastanut sitä vauvasta asti, tyttäremme viisivuotiaasta asti. Se vaikuttaa arjessamme monin tavoin. Diabeteksesta kirjoittelenkin mainiossa blogiporukassa enemmän toisaalla: http://www.deeblogi.fi/ .