Valon ja levon retriitti Tammijärvellä 25.-27.11.2016

Osallistuin viikonloppuna Elelen järjestämään Valon ja levon retriittiin Luhangan Tammijärvellä Keski-Suomessa. Perjantaina oli sopivasti sadellut lunta, ja kun kaarsimme maalaistalon pihaan, tunnelma oli sen verran idyllisen jouluinen, että puoliksi odotimme joulupukin tulevan reellä vastaan. Astuimme sisään tunnelmalliseen hirsiseinäiseen tupaan (joka tosin hiukan alle 100 neliön kokoisena ei isännän mukaan oikeasti ollut tupa), ja tapasimme järjestäjä-Katjan ja isäntäväen. Aika pian saapuivat muutkin osanottajat ja pääsimme heti pitkän  pöydän ääreen nauttimaan suppilovahveropiirakkaa ja salaattia. Sähkökyntteliköt ikkunalaudoilla ja elävät kynttilät pellavapöytäliinalla loivat tunnelmaa ja aterioidessamme Katja kertoi viikonlopun ohjelmasta ja esittäydyimme toisillemme. Paikalla oli minun lisäkseni muitakin ensikertalaisia sekä muutama osallistuja, jotka olivat olleet jo keväällä mukana. Silloin kuumaksi puheenaiheeksi oli noussut karjalanpiirakoiden teko ja lauantaina pääsisimmekin opettelemaan rypytyksen saloja!

Ruuan jälkeen pääsimme tonttuseikkailulle, kun lyhdyt käsissämme lähdimme kohti muutaman sadan metrin päässä olevaa toista taloa, jossa pääsisimme patjoille pötköttelemään ja rentoutumaan. Saimme huomata että ilman katuvaloja ulkona oli todella pimeää ja lyhdyt tai lamput tarpeen. Harmi että taivas oli pilvessä ettemme voineet ihailla tähtiä.

Etsimme paikkamme vienosti savuntuoksuisen hirsituvan lattialta, johon oli levitetty patjoja, tyynyjä ja vilttejä. Asetuimme olemaan mukavasti ja annoimme Katjan rauhallisen äänen johdatella meidät ihanaan rentouden tilaan, taisinpa itse ja muutama muukin käväistä unen (raja)maillakin. Perjantain pimeässä illassa kuitenkin taivalsimme vielä takaisin päärakennukseen iltateelle ja istuimme jonkin aikaa jutustelemassa pöydän ääressä, kunnes yhden ja toisen suupielet olivat ratketa leveisiin haukotuksiin ja yksi kerrallaan hipsimme iltapesulle ja kömmimme huoneisiimme nukkumaan.

Jaoin huoneen entuudestaan tuntemani nuoren naisen kanssa, valmistuimme viime keväänä samaan aikaan shindo-ohjaajiksi. Ja millainen huone olikaan! Seinillä mummolan- tai sammalenvihreät kuviolliset tapetit, nurkassa saman värinen pönttöuuni, ikkunoissa kauniit valkoiset, vihreillä kukkakirjailuilla koristellut verhot ja ikkunalla vielä kynttelikkö. Unelmahuoneeni, sanoinkin että sellaisen haluaisin itselleni ihan ikiomaksi rauhoittumispaikakseni.

Uni maittoi kovahkosta patjasta huolimatta. Emme raaskineet laittaa herätystä, mutta naapurihuoneen pariskunnalla sellainen kuului olevan ja kahdeksan jälkeen aamulla alkoi ihmisiä pikkuhiljaa ilmaantua tupaan aamiaiselle. Siinä sopivasti pääsi puurolautasen ääressä seuraamaan kuinka päivä ikkunan takana valkeni, lunta oli tullut hiukan lisääkin.

Aamiaisen jälkeen otimme pienet aamuvenyttelyt, jotta pääsimme sitten tositoimiin karjalanpiirakoiden kimppuun. Emäntä oli tehnyt taikinan ja puuron valmiiksi, me pääsimme sitten kaulimaan sitä ja pastakoneen (!) avulla muotoilemaan sopivan muotoisia ja riittävän ohuita kuoria täytettäväksi. Pastakoneen kammen kieputtaminen oli ehkä hauskinta, ja vaativinta toki rypytys. Keskittymistä vaativaa eli oivallista läsnäoloharjoitusta, ja toisaalta samalla tultiin tutummiksi kun puuhailimme tohkeissamme yhdessä.

Enemmän ja vähemmän jauhoisina jätimme emännän paistamaan piirakat loppuun ja lähdimme haukkaamaan happea. Tarvoimme lumessa ehkä kilometrin verran ja poikkesimme koivikkoon. Jokainen valitsi oman puunrunkonsa ja aloimme tehdä jomon-venytyksiä runkoon nojautuen. Katja kertoi myös hanten-filosofiasta, jonka mukaan "väärinpäin on oikeinpäin" eli välillä on hyvä katsoa asioita vähän eri perspektiivistä (esim. pää alaspäin) tai olla menemättä kaikkein yksinkertaisinta ja suorinta reittiä johonkin tai olla tekemättä rutiiniaskareita aivan samoin joka kerta.

Piristävän venyttelykävelyn jälkeen pääsimme lounaspöytään nauttimaan maukasta pinaattikeittoa ja maistelemaan karjalanpiirakka-aikaansaannoksiamme. Nam!

Kahvien jälkeen ohjelmaan kuului omaa aikaa ja kipusin viheriään kammariimme lukemaan. Hetken päästä silmäluomet alkoivat tuntua raskailta ja torkahdin hetkeksi kunnes havahduin jostain alhaalta kuuluneeseen kolahdukseen. Niinpä kaivoin värityskirjan esiin ja joululauluja kuunnellen värittelin mandalaa joulun väreillä tummanpunaisella ja -vihreällä.

Sitten olikin aika siirtyä rentoutumistupaan, jossa aloitimme tekemällä yhden shindovenytyksen pareittain, niin että toinen venytteli ja toinen tuki eli paineli ja rapsutteli ja silitteli selkää ja niskaa. Mikä ihana lämpö siinä virtaakaan ihmisten välillä! Jatkoimme vielä misogi-selkähoitojen antamisella ja vastaanottamisella, ja kylläpäs olo olikin taas rentoutunut niiden jälkeen.

Sillä aikaa aurinko oli laskenut ja lamppujen valossa hiippailimme takaisin päärakennukseen päivälliselle. Tarjolla oli Marskin kalakeittoa emännän tapaan, ja se oli kyllä herkullisinta kalakeittoa, jota koskaan olen syönyt, ehkä jopa parasta kaikista ruoista! Salaisuus oli emännän marinoidut suppilovahverot. Ruokapöydässä juttu luisti jo kuin vanhoilla tutuilla.

Vielä jaksoimme kerran lähteä rentoutumaan ja saimme nauttia ihanasta valomatkasta kaamoksen keskellä. Ilta jatkui vielä saunomisen, hartiahoitojen, käsitöiden, huumaavantuoksuisten yrttijalkakylpyjen ja iltateen merkeissä.

Ensimmäisen adventin aamu valkeni taas aamiaisen aikana ja lämpötila oli pudonnut pakkasen puolelle. Rentoutumistuvassa teimme kaikki shindovenytykset alkulämmittelyineen ja Katja kävi meitä tukemassa ja rapsuttelemassa. Olipa ihanaa venytellä kerrankin itsekin ihan rauhassa, kun viikottain ohjaamillani tunneilla käyn sen sijaan itse rapsuttelemassa muita. Lopetimme pitkään rentoutukseen, jossa laskeuduimme joulun tunnelmaan.

Hirveän hyvän hirvilounaan, jälkkärikarpalokiisselin ja juustokakun jälkeen ensimmäisten osallistujien oli jo aika lähteä kotimatkalle. Muut jäimme vielä pöydän ääreen ja vilkas keskustelu jatkui viikonlopun kokemuksista ja toivomuksista tulevaisuuden varalle. Kaikki olivat ylen onnellisia että olivat osallistuneet retriittiin ja uskoimme varmasti kaikki että juuri meidän kuuluikin olla tänä viikonloppuna koolla. Itse olin hämmästynein siitä, että turhaksi osoittautui oma huoleni siitä, että vieraiden ihmisten keskellä ei raaski olla olematta sosiaalinen, vaikka omaa rauhaa ja aikaa kaipaisikin. Mutta onneksi ohjelmaan oli varattu myös sitä omaa aikaa, ja muutenkin rentoutushetkissä ja meditaatioissa sai olla omassa rauhassaan, vaikka välillä sitten teimmekin pareittain hoitoja ja venytyksiä. Oli siis kerrassaan antoisaa tutustua kaikkiin näihin ihmisiin, koko ihanaan paikkaan ja isäntäväen kissoihinkin (ja muihin eläimiin).

Pohdimme myös sitä, kuinka säilyttää tämä retriitin tuoma sisäinen rauha kotiin ja arkeen palatessa ja joulun lähestyessä. Täytyy vain muistaa hengitellä ja palautella tuo sisäinen valo mieleen. Ihmeen hyvin maanantai sujuikin, joten varmaan jotakin on jäänyt sisimpään kytemään viikonlopun annista.

Ihanaa ja rauhallista joulunodotusta sinulle, joka olet jaksanut lukea tähän saakka!

Yksin yksinäisyydessä

Perheellisellä ei ole liikaa hetkiä, jolloin olisi ihan yksin. Lasten kasvaessa tilaisuuksia alkaa pikku hiljaa tarjoutua, mutta aina ne ovat silti odotettua, arvokasta aikaa. Usein tuleekin runsaudenpula, kun alkaa miettiä mitä haluaisi tuona yksinolon hetkenä tehdä, kuinka parhaiten saisi ajasta kaikki irti. Silloin haluaa tavata omia ystäviään, katsoa rauhassa romanttisia leffoja, harrastaa liikuntaa, hemmotella itseään - ja saattaa käydä niin että ihanan oman ajan jälkeen onkin entistä uupuneempi kun ei malta edes nukkua tarpeeksi.

Muutama viikko sitten mieheni oli vuotuisella poikien  patikointi- ja kalastusreissulla Lapissa. Lapset pääsivät vielä kesäloman viime hetkiksi isovanhempien luo. Minä nautin sillä aikaa ihanasta yksinolosta. Keskiviikkona kävin lempipaikassani Teeleidissä, jossa järjestettiin Aromailta. Lutakon vanhan viehättävän rakennuksen suojassa kuulimme eteerisistä öljyistä ja luonnonkosmetiikasta sekä tietysti maistelimme teetä. Torstaina entisiä työkavereitani oli meillä viettämässä iltaa.

Perjantaina tarkoitukseni oli lähteä ihanan Elelen Katjan Oivallusten ja uusien ulottuvuuksien retriittiin, mutta valitettavasti koko retriitti peruttiin liian vähäisen osallistujamäärän vuoksi. Sittenpä pitikin kuumeisesti miettiä, mitä keksisin sunnuntai-iltaan saakka! Kukaan nykyihminen ei näin lyhyellä varoitusajalla lähde kyläilemään,eli eivät omat ystävänikään päässeet tulemaan meille. Eikä tuntunut siltä että itsekään jaksaisin lähteä reissuun, vaikka ensin mietinkin että olisin vapaa lähtemään ihan mihin vain.

Sitten tajusin, että koska en voi mennä retriittin, yritän järjestää sellaisen itselleni. Se, mitä perhearjen pyörityksessä pohjimmiltaan usein kaipaa, on että saa ajatella rauhassa omia ajatuksiaan. Ja ainakin tämän ikäisenä, lasten kasvaessa, alkaa pohtia kuka minä muuten olenkaan paitsi äiti ja vaimo. Yksi parhaista tavoista ajatella rauhassa on mielestäni kävelyllä, ja siitä poikikin idea käydä koluamassa lähialueen luontopolkuja. Metsään menemisen on todettu olevan terveellistä ja vähentävän stressiä, siellä on hyvä maadoittua ja tajuta olevansa osa jotain suurempaa. Syvällisemmät ja pinnallisemmat ajatukset saavat tulla ja mennä rauhassa, kun kuitenkin täytyy keskittyä siihen mihin tossunsa polulla asettelee. Mindfullnessia auttaa hiljaisuus, päälakeen tipahtelevat vesipisarat ja yhtäkkinen puron pulputus. Yksin metsässä ei tunne itseään yksinäiseksi.

Yrittäisinkö yrittämistä?

Yrittäjäksi nyt ei ainakaan ikinä kannata ryhtyä. Se se vasta on hankalaa hommaa! Teet töitä vuorokauden ympäri, et ikinä pidä lomia ja elät jatkuvassa epävarmuudessa. Kuulostaako tutulta? Tämä on se ruusuinen kuva yrittäjyydestä, joka minulle on joskus mieleen syöpynyt.

Näin sanoo Risto Lähdesmäki, Yrittäjän taivas + helvetti, vol.3

Oikeastaan olen sitä sukupolvea, jolle yrittäjyyden mahdollisuudesta ei juuri koskaan missään hiiskahdettukaan. Omat vanhempani ovat maatilojen kasvatteja ja heidän uskomuksensa yrittäjyydestä on ollut juurikin se perinteinen. Jos ei muuta, niin ainakin hieman epäileväinen. Itse asiassa en muista siitä meillä koskaan juuri keskustellunkaan.

Koulussa yrittäjyyden mahdollisuutta ei nostettu esiin oikein millään lailla. Ei peruskoulussa, ei  lukiossakaan. Mutta eipä siitä puhuttu juuri edes yliopisto-opinnoissani lähemmäs parikymmentä vuotta sitten. Ehkä maantieteilijöille ei ensimmäiseksi tule mieleen opettaa yrittäjyyttä, heistähän tulee joko opettajia tai sitten he päätyvät maakuntaliittoon töihin…  Mutta hyvä tavaton sentään, kyllä maantieteilijästä hyvän konsultin saisi! Tunnenkin pari. Siskoni puolestaan kertoi omiin tradenomiopintoihinsa aikoinaan sisältyneen yrityksen perustamisprojektin. Asia ei häntä tuohon aikaan kuitenkaan kiinnostanut, eikä siitä sitten ollut paljoa mieleen jäänytkään.

Mietinpä vain, keitä sitten ovat ne kaikki somemaailmassa esiin pulpahtelevat tyypit, jotka ovat hypänneet turvatusta toimeentulostaan omille siivilleen ja nyt silminnähden tyytyväisinä pyörittävät omaa pientä bisnestään? Ovatko he vähemmistöä siinä kainaloitaan myöten yrittäjyyden kurjuudessa tarpovien suossa? Vai ovatko he kaikki yksinkertaisesti nuorempaa sukupolvea, joka ei usko näitä kauhutarinoita yrittäjyyden nurjista puolista?

Kaikesta tästä huolimatta yrittäjyys työllistymisvaihtoehtona on pyörinyt aika ajoin mielessäni.  Itse asiassa jo vuosia sitten leikittelimme silloisen työkaverini kanssa ajatuksella yhteisen kahvilan perustamisesta. Jopa siinä määrin puolitosissamme, että jaksoimme käydä TE-toimiston yrittäjyyskurssin iltapuhteiksi. Haavekuvaksihan se kahvila silloin jäi, vaikka tiesimmekin tarkkaan, miltä se näyttäisi, mitä siellä tarjottaisiin ja millaiset aukioloaikojen tulisi olla. 

Vuosien mittaan olen palannut yrittäjyys-teemaan aina välillä uudelleen. Ajatus itsensä työllistämisestä kuulostaa haastavuudestaankin huolimatta kiehtovalta. En tosin voisi kuvitella olevani minkään suuren yrityksen puikoissa ja vastuussa lukuisien työntekijöiden leivästä. Mutta oma toiminimi tai kevytyrittäjyys voisi vallankin olla minua varten. Ja jos jonkun kanssa ryhtyisin yrittäjäksi, niin se joku olisi mitä itsestäänselvimmin oma siskoni. Muutama pikku ideakin saattaisi takataskussa olla. Vaan auta armias, eihän niistä ideoista voi joka puolella huudella, niitä pitää varjella visusti omana tietonaan, tai muuten joku tulee ja varastaa ne! Vai hetkinen, olisiko tässäkin paikka tarkistaa vanhoja uskomuksiaan…? 

Ilolla olen seurannut, miten yrittäjyyskasvatusta tuodaan voimakkaasti jo peruskouluihin ja sitä myöten kaikkiin oppilaitoksiin, kaikille koulutustasoille. Yrittäjiä kannustetaan myös jakamaan ideoitaan ja verkostoitumaan, jolloin pienestä voi äkkiä tullakin jotakin suurempaa.  Äänensävy yrittäjyydestä keskusteltaessa on ehkä viimein muuttumassa muuksi kuin valitusvirreksi siitä, miten kannattamatonta ja hankalaa yrittäjyys on. Ehkä yrittäjyys meidän lapsillemme on jo ihan luonteva vaihtoehto muiden ammatinvalintakysymysten ohella.

Silti taitaa huolestuttavasti pitää paikkansa, että etenkin kaikista pienimmillä yrittäjillä, heillä jotka juuri ja juuri työllistävät itsensä, tukiverkot ovat yhä melko monimutkaiset. Ainakin tämän Timo Harakan tuoreen kolumnin perusteella:
https://www.yrittajat.fi/blogit/yrittajan-ytimessa/fiksu-valtio-rohkaisee-yrittajyyteen

Taivas ja Helvetti –kirjat, ja näihin liittyvä muu toiminta, http://taivasjahelvetti.fi/ ovat kuitenkin osaltaan tuoneet myös yrittäjyyden ilosanomaa ja menestystarinoita esiin. Innostavien tarinoiden joukossa kuullaan toki realistisesti myös yrittäjyyden haasteista, mutta voitolle jää silti positiivinen ja kannustava viesti. Se saa tällaisen wannabe-yrittäjänkin ajattelemaan, että ehkä se olisi minullekin joskus mahdollista, ehkä minäkin pystyisin!

Kohti uusia tuulia

Läksiäiskortti ekasta työpaikasta v. 2000

Olen vaihtamassa työpaikkaa. En pysty sitä tosin itsekään oikein vielä tajuamaan. Kohta pitääkin aamuisin lähteä eri suuntaan, eikä pääsekään enää tuttujen ihmisten kanssa kahvitauolle tai lounaalle.

Toisin kuin ihmissuhteissa, uuden työpaikan saanti varmistetaan yleensä ennen kuin vanhasta irtisanoudutaan. Tosin onhan niitäkin rohkeita, jotka jättäytyvät tyhjän päälle. Perheellisenä ja turvallisuushakuisena ihmisenä on kuitenkin mukava tietää, että ensi kuussakin palkka tulee. Työsopimusta allekirjoitettaessa uudesta työpaikasta ei kuitenkaan tiedä paljonkaan. Toki tiedät työnantajan toimialan ja minkälaista työtä olet menossa tekemään. Haastattelussa olet todennäköisesti tavannut tulevan esimiehesi, ja koska olet tullut valituksi tehtävään, hän luultavasti uskoo että tulette toimeen keskenänne ja sovit myös muuhun tiimiin. Uusien työkaverien tapaaminen onkin jännittävintä uudessa työpaikassa! Ketä siellä työskentelee, minkä ikäisiä, mitä sukupuolta, ovatko samanhenkisiä kuin sinä, viihtyvätkö he työssään.

Aikaisemmin tulin erinäisten syiden takia vaihtaneeksi työpaikkaa aika usein. Kuitenkin uudetkin työkaverit ovat aina olleet todella mukavia ja on ollut antoisaa tutustua uusiin ja erilaisiin ihmisiin. Samanlainen huumorintaju yhdistää ja olen huomannut että aivan eri ikäistenkin ihmisten kanssa voi olla samalla aaltopituudella.

Yhden työkaverin kanssa päiviteltiin välillä rankkoja aamuja kun lapsi piti saada raahattua päiväkotiin ja itse olisi pitänyt vielä ehtiä ajoissa töihin, jonka jälkeen tuntui siltä että päivän urakka oli jo hoidettu ja että pitäisikö vielä jaksaa oikeita töitäkin.

M:n laatima kyselylomake edellisestä työpaikasta lähtiessäni 

Toisen  kanssa jäimme samoihin aikoihin mammalomalle ja kävimme talviliukkailla yhdessä kävelyllä isoine mahoinemme. Yhden entisen esimiehen kanssa päädyimme myöhemmin uudestaan samaan työpaikkaan. Toisen pomon kanssa istuimme joskus firman bileiden jälkeen hotellihuoneessa jatkoilla aamuyön tunteina. Erään kollegan kanssa kävimme päivittäin lounaalla ja vuosia myöhemmin törmäsimme Tavastian ulkopuolella kun olin menossa Maija Vilkkumaan keikalle. Yhdeltä assistentilta opin että avokado ruisleivän päällä maistuu hyvältä. Taannoinen myyntitykkimme veti huikean ex tempore -bluesesityksen kollegamme kitaran säestyksellä Suomenlinnan piknikillä.




Haikeinta työpaikan vaihtamisessa on jättää vanhat työkaverit. Osa nykyisistä työkavereistani on kulkenut saman 9 vuoden matkan. Heidän kanssaan on harmiteltu sattuneita mokia ja naurettu vedet silmissä kahvitauoilla. Kirottu kaatuneita järjestelmiä mutta myös ylläpidetty työhyvinvointia luistelemalla, ratsastamalla, saunomalla, shindoilemalla, maistelemalla teetä, käymällä leffassa sekä tietysti perinteisillä pikkujoulu- ja kesäjuhlilla. Monenlaista strategianmuutosta on ehditty kokea yhdessä.

Nykyään sosiaalisen median myötä voi pysyä jossain määrin kärryillä siitä, missä päin maailmaa kukin viipottaa. Onneksi jotkut entiset työkaverit kuuluvat edelleen elämääni, eikä heitä muista enää entisiksi työkavereiksi kutsuakaan, koska heistä on tullut ystäviä. Yhden suloista jälkikasvua on hauskaa käydä ihailemassa ja toisen kanssa voi vaikka viettää viikonloppulomaa Helsingissä kulttuurin merkeissä. Tiedän että tälläkin kertaa joukossa on niitä, jotka jäävät. Vaikka emme päivittäin tapaakaan, voimme jatkossakin mennä yhdessä hiihto- tai juoksulenkille, festareille tai kesäteatteriin. Olla ystäviä.

Kohti omaa, innostunutta itseäni?

Tiedättekö sen levottoman tunteen, joka alkoi hiljaisena kolkutteluna jo aikaa sitten, mutta joka vain itsepintaisesti voimistuu voimistumistaan? Voisin olla paljon enemmän! Minulla olisi niin paljon annettavaa! Kunpa, kunpa vain saisin tilaisuuden! Teet yrityksiä, epäonnistut. Lannistut. Yrität uudelleen. Etkä kuitenkaan tunnu tavoittavan todellista muutosta.

”Sisällä kuplii. Tuli roihuaa, kun annan sille luvan. Kroppa huutaa koko ajan lujempaa, näin ei voi jatkua. Ei työelämä voi tällaista olla?!

Minä haluan vapauden luoda, pois kultaisesta häkistä, joka ei selvästi ole minua varten. Haluan olla oma itseni, roihuta ja pauhata. Haluan auttaa, haluan inhimillisyyttä.”

Näin kirjoittaa Camilla Tuominen, Emotion Tracker –startup –yrityksen perustaja ja toimitusjohtaja, äskettäin julkaistussa Tunnekuvakirjassaan (Readme 2016).  

Tunnekuvakirja kertoo yksinkertaisin, värikkäin kuvin ja sanoin Camillan tiestä uupumuksen kautta takasin omaksi aidoksi itsekseen, toimimaan omista tarpeista ja tunteista käsin, ei ulkoisten vaatimusten ohaajamana.

Kirja korostaa tunteiden merkitystä: "Meidän on välttämätöntä oppia ymmärtämään ja arvostamaan tunteita niin itsessämme kuin muissa, jos haluamme yksilöinä, yrityksinä ja yhteiskuntana olla hyvinvoivia ja menestyneitä nyt- ja erityisesti tulevaisuudessa."

Opus pisti heti silmiini kirjakaupan psykologiaa käsittelevässä hyllyssä. Olen vuosien mittaan lueskelleut jos jonkinlaista "parempaa ja seesteisempää elämää" käsittelevää opusta, mutta tällaiseen en ollut koskaan törmännyt. Mustavalkoisen kirjanselkämyksen takaa paljastui värikkäitä piirroskuvia ja ytimekkäitä oivalluksia. Olin haltioissani.  Miksen ollut keksinyt kuvittaa tunteitani noin yksinkertaisen oivaltavasti? Voisin poimia kirjasta melkein minkä sivun vain, ja todeta, että tismalleen tuolta minustakin tuntuu!  Camilla auttaa lukijaa hahmottamaan jotakin erityisen olennaista tunteista, niiden viesteistä ja vaikutuksesta meihin ja ympäröivään todellisuuteen.

Tuominen kirjoittaa viisaasti, että turha odotella, ei ulkopuolelta ilmaannu mitään yhtä suurta totuutta tai asiaa, joka muuttaisi meidän elämämme. Meissä on jo kaikki se mitä tarvitsemme. Pitää vain uskaltaa, ja luottaa omiin kykyihin. Silloin on mahdollista hypätä pois kyynisyyden junasta. On mahdollista olla oma aito itsensä, käyttää luovuuttaan, tunteitaan ja innostustaan, niin töissä kuin kotonakin. On mahdollista asettaa asiat tärkeysjärjestykseen oman arvomaailman mukaisesti ja elää todeksi niitä joka päivä. 

Nyt saatat ajatella, että hetkinen, eikös tätä samaa muissakin selfhelp-kirjoissa luvata? Tässä kirjassa lohdullista on kuitenkin se, ettei kirjoittaja yritäkään väittää muutoksen olevan helppoa tai tapahtuvan sormia napsauttamalla. Hän kertoo omista, vaikeista vaiheistaan, kaikista tunteistaan pelosta epätoivoon matkalla muutokseen. Hän antaa yksinkertaisia vinkkejä siitä, miten hän itse oppi kohtaamaan vaikeatkin tunteet vain tarpeellisina viesteinä jostakin, ja kipuamaan kuopan pohjalta aina uudelleen ylös. Hänen tarkoituksensa varmasti on ollut myös herättää lukija ajattelemaan, että jos tuokin pystyy, niin minäkin pystyn! Mikä olisikaan vakuuttavampi esikuva kuin menestyksekkään start-up -yrityksen onnellinen toimitusjohtaja, joka elää kuvaamaansa täydeksi todeksi, joka päivä.

Kuvat todellakin kertovat enemmän, kuin tuhat sanaa. Jopa alakoululaiseni samaistuivat niihin ja tutkailivat kirjaa hartaasti useampaankin otteeseen. Olemme käyneet kirjan piirroksista lasteni kanssa monta, mielenkiintoista keskustelua. Hekin ovat saaneet kirjasta hienoja oivalluksia erilaisten tunteiden ja tilanteiden käsittelyyn, kuten vaikkapa esiintymisjännitykseen, kaverisuhteiden kiemuroihin, omana itsenä olemiseen. Elämän ala- ja ylämäkiin ylipäätään.

Lopuksi vielä yksi Tunnekuvakirjan lempikohdistani:

"Olen vankasti sitä mieltä, että ihminen ei roolissa pysty tavoittamaan todellisia voimavarojaan, jotka edellyttävät auki olemista.

                      

 Luovuutta, joka vaatii heittäytymistä.

 Rohkeutta, joka vaatii pelottomuutta.

Uuden kokeilemista, joka vaatii muunkin kuin pelkkien faktojen yhdistelemistä.

Tulevaisuus tulee edellyttämään tätä, sillä monissa töissä tulee olemaan entistä enemmän analysoimista,

kuuntelemista, rivien välistä lukemista, heikkojen signaalien huomaamista ja ihmisten tulkintaa."

Matka kohti omaa, innostunutta itseäni jatkukoon!

Isosisko ja pikkusisko

Kumpi onkaan iso- ja kumpi pikkusisko?

Pikkusiskonikin täyttää pian 40 vuotta! Meistä on tainnut molemmista tulla jo aika aikuisia. Eipä sillä nykyään oikeastaan ole merkitystä kumpi on pikku- ja kumpi isosisko. Hämärästi muistan, että joskus kouluaikoina kun joku kaverini oli meillä käymässä, minua ärsytti suunnattomasti kun pikkusisko kurkisteli huoneeseeni parven aukosta. Että kaipa meillä silloin oli erimielisyytemmekin (äiti ehkä muistaa paremmin), vaikka aika tuntuukin kullanneen muistoja, ainakin siinä määrin että nykyään sisko on yksi parhaista ystävistäni.
Lapsena leikittiin legoilla ja paperinukeilla ja varsinkin perheen yhteisillä lomareissuilla oli mukavaa kun oli sisko kaverina. Lukioaikana vietettiin kerran yhteistä syyslomaa mökkeillen molempien kavereitten kanssa.

Isosiskona olen kohdannut monia elämän isoja asioita ensimmäisenä: muutto pois kotoa opiskelemaan, naimisiinmeno, esikoisen syntymä, jopa rintamamiestalon ostaminen ja remontointi. Toisaalta pikkusisko on jo vauvasta lähtien elänyt diabeteksensa kanssa ja matkan varrella vastuu hoidosta on siirtynyt vanhemmiltamme hänelle itselleen. Siinä on varmasti ollut sellainen kasvun paikka, jota en itse tähän mennessä - toisaalta tietysti onneksi - ole kohdannut.
Eihän meillä olekaan ikäeroa kuin reilut kaksi vuotta, ja minusta meitä kohdeltiin lapsinakin aika tasa-arvoisina, en muista isosiskona saaneeni viikkorahaa enempää tai muitakaan kummempia etuja. Olisikohan Kirsi tästä eri mieltä..? Pikkusisko meni pituudessakin ohitseni, niin että molemmat ovat sekä perineet serkkujen vanhoja vaatteita että saaneet uusia. Herkkuja syötiin siskon diabeteksen ehdoilla. Eivätkä vanhempani juurikaan sälyttäneet minulle vastuuta pikkusiskon peräänkatsomisesta edes sen diabeteksen suhteen.

Omien tyttärieni ikäerokin on noin 2,5 vuotta. Esikoisen syntymän jälkeen meille oli itsestään selvää, että hänelle halutaan kaveriksi pikkusisarus. Kun tytöt olivat pienempiä, oli äitiyden autuuden hetkiä kun molemmat leikkivät yhdessä, joskus pitkiäkin toveja yhteisessä huoneessaan. Viikonloppuisin tai lomilla, kun on enemmän aikaa, he nykyäänkin helpommin löytävät yhteistä puuhaa, samoin kuin ollessamme reissussa. Mutta ovat he kyllä aina osanneet kinastellakin ja härnätä toisiaan. Mielestäni olen heitäkin kohdellut tasaveroisina, mutta välillä tuntuu että esikoinen on välillä sen verran kateellinen pikkusiskolle osoitetusta huomiosta, että mietin että onko isosisko alusta lähtien saanut liian vähän huomiota. Pitäisikö joskus saada etuoikeuksia sen takia, että on vanhempi?
Kuitenkin hartain toiveeni on, että viimeistään sitten kun tyttöjemme ei tarvitse asua enää saman katon alla, he osaavat arvostaa yhteisiä kokemuksiaan, yhdessä vietettyä lapsuutta ja yhteisiä taisteluja vanhempia vastaan. Ja että siltä pohjalta voi aikuisena kokea sielunkumppanuutta oman siskonsa kanssa.

Toisaalta samanlaisesta taustasta huolimatta emme minä ja siskonikaan ole aivan samanlaisia ihmisiä, mikä tietysti on rikkaus. Lapsena ehkä molemmat tykkäsimme Carola Häggkvistin musiikista, mutta sen jälkeen musiikkimakumme on siirtynyt eri tahoille, enkä saisi siskoa kaveriksi Roxeten keikalle. Siskoa kiinnostaa sisustaminen, minusta on tärkeintä että talosta löytyy tarpeelliset huonekalut. Onkin hauska huomata, että esikoisemme on perinyt estetiikan kaipuunsa ja -silmänsä tädiltään!
Ja onhan se niinkin, että siskon lapset ovat lähestulkoon yhtä rakkaita kuin omatkin.
Sisko on kuulunut elämääni niin kauan kuin muistan.Vaikka minulla on muutamia oikein hyviä ystäviä, niin silti sisko on se, johon luottaa kuin kallioon. Sisko välittää ja jaksaa kuunnella pienemmät ja isommatkin murheet, vaikka hänellä olisi niitä omastakin takaa.
On suorastaan vaikeaa kuvitella elämää ilman siskoa - ainakin se olisi äärimmäisen tyhjää ja tylsää!

Muista valoisa mieli! - muutama yksityiskohta kotoa

Terraviivan ihanant laatat muistuttavat tärkeistä asioista!

Kevään kiireisimmät viikot ovat nyt meneillään. Töissä on monta rautaa tulessa, mutta niin on myös lapsilla koulussa ja harrastuksissaan. Lisäksi mies virittelee kotona talon ulkomaalausprojektia. Kevään valo ja vihdoin myös lämpö (ah!), tuovat toisaalta lisää virtaa tekemisiin. Mutta samaan aikaan huomaan, että koko perheellä onkin takki aika tyhjänä. Talvi on kai vaatinut veronsa eikä toipuminen vielä ole päässyt kunnolla vauhtiin kevään kiireiden lyödessä päälle. Ihanaa, että edes lapsilla alkaa kesäloma jo ihan muutaman viikon kuluttua!

Tässä olotilassa on turha yrittää jaaritella mitään sen syvällisempää. Niinpä kokeilen tällaista kuvallisempaa blogipostausta, ”lempiyksityiskohtia kotoani”. Vaan huomaanpa tässä, että joko eivät taitoni riitä, tai sitten blogger ei todellakaan ole mikään kätevä kuvienjulkaisualusta… sen verran paljon aikaa tämän kanssa tuhraamiseen on mennyt, eikä lopputulos oikein mairittele esteettistä silmää. Kertokaa vinkkejä, jos osaatte paremmin? Joka tapauksessa, tässä nyt näitä otoksia meiltä kotoa, sitä syvällisempää postausta taas odotellessa. 

Enkelinsiipiä ja sydämiä :).

Lontoon reissulta tarttui karkkikaupan paperipussi mukaan, ja siitä syntyi yksi lempitaulujani.

Tämä maustehylly koristi puunvärisenä rintamamiestalomme keittiötä, kun teimme talokaupat. Tiesin jo silloin, että tuon hyllyn haluan maalata ja laittaa myös remontoituun keittiöömme kunniapaikalle.

Nämä tuolit oli talomme rakentanut kirvesmies itse aikoinaan keittiöönsä nikkaroinut. Viime kesänä maalasimme kuopuksen kanssa niistä osan karkkiväreillä ja palautimme tuolit käyttöön eri puolille taloa. Pari tuolia odottaa autotallin vintillä vielä käsittelyä.

Kellarikerroksessa pelataan, pestään pyykkiä ja saunotaan. Siitä kertovat liitutaulutarrat portaikossa.

Kuistin lamppu löytyi kesälomareissulla Vääksyssä pari vuotta sitten.

Alkuperäinen kaakeliuuni kiinnitti huomimme heti ensimmäisellä tutustumiskäynnillä talossa. Sen äärellä onkin jopa paistettu makkaraa ja leikitty leirinuotiota talvisin. Kymmeniä vuosia vanhasta perunakorista tuli oivallinen puukori, kun isäni maalasi sen valkoiseksi.

Idolini Kirsi R ja Gretchen R

Aikaisemmin en juurikaan välittänyt lukea asiapitoista kirjallisuutta, vaikka romaaneja olen aina ahminut. Lahjaksi saatua Anna Wahlgrenin Lapsikirjaa koin velvollisuudekseni lukea esikoista odottaessani, mutta enimmäkseen ajattelin lastenkasvatuksen ja muunkin elämän osalta että kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa. Ehkä sitä 40 vuotta täytettyään kasvoi sen verran aikuiseksi, että alkoikin kyseenalaistaa sekä omat ajatuksensa, että tapansa olla ja elää. Niinpä piti kuin pitikin ryhtyä etsimään kirjoista vastauksia siihen, kuka olen ja miten haluan elämäni käyttää.

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut paljon sellaisia kirjoja, joita mieheni hiukan halveksuvaan sävyyn kutsuu self help -kirjallisuudeksi. Minusta kaikissa on kuitenkin ollut viisaita sanoja ja ajattemisen aihetta. Inspiroivimpia ovat olleet Kirsi Rannon kirjat ja nyt viimeisimpänä Gretchen Rubinin Onnellisuusprojekti.

Kirsiä ja Gretcheniä on inspiroivaa lukea. Ahmin tekstiä ja samaistun naisten elämään ja ajatuksiin. Kirsiä ihailen rohkeana ja valoisana naisena, joka on löytänyt oman tiensä. Hänen kirjansa luettuani oli ihanaa päästä kuulemaan hänen kaunista lauluääntään Enkelipuutarhakonsertissa. Gretchenin kirjan lainasi minulle kukapa muu kuin siskoni. Aloitin sitä jo hiukan ennen joulua, mutta sitten kirja jäi hetkeksi jonoon muitten taakse. Nyt kun lähdimme lomareissulle Yhdysvaltoihin, ajattelin että Gretchenin kertomistyyli sopii amerikkalaiseen lomanviettoon. Gretchen kertoo siis omasta projektistaan, jonka tavoitteena oli lisätä hänen onnellisuuttaan, koska hän koki ettei osannut olla tarpeeksi onnellinen vaikka kaikki oli hyvin.

Minusta on ihanaa uppoutua Kirsin ja Gretchenin elämään ja ajatuksiin, unohtaa itseni ja olla hetken kuin he. Heidän tekstejään lukiessaan kaikki tuntuu helpolta omassakin elämässä ja on helppoa ajatella toimivansa samoin ja noudattavansa hyviä neuvoja ja olla jatkossa "se valo joka olen" ja mahdollisimman onnellinen. Se on helppoa niin kauan kuin kirja on kädessä. Mutta miten vaikeaa onkin todella soveltaa näitä ajatuksia elävässä elämässä, vaikka lukiessa ne allekirjoittaa täysin! Heti ensimmäisen hankalan ja epämiellyttävän tilanteen tullessa vastaan, sisäinen marttyyrini ja luovuttajani nosee pintaan ja toteaa että ei tästä mitään tule. Joku salainen mieleni sopukka saa ilmeisesti jonkilaista nautintoa siitä, että löytää jälleen kerran pienimmänkin aiheen olla edes hiukan masentunut tai onneton. Miten siis sisäistää kirjojen hienot ajatukset, jotka ovat kuitenkin ihan arkipäiväisiä, siten että niistä tulisi todella omia ajatuksia ja ennen kaikkea tapoja? Miten päättää ja pysyä päätöksessään toimia jatkossa paremmin, kiltimmin itseään kohtaan?

Maaliskuussa onnistuin kyllä tekemään kyykkyjä Motivireen 31 päivän kyykkyhaasteen innostamana. Olisiko tällainen selkeä taulukko siis käyttökelpoinen myös henkisten tavoitteiden saavuttamiseen? Täytyy todellakin ottaa Gretchenistä mallia ja laatia omat päätökset taulukon muotoon. Sitä paitsi Gretchen on selvästi tarkoitettu minulle esikuvaksi, koska lomaillessamme Galvestonissa silmiin osui lehtijuttu, jonka mukaan hän olisi esiintynyt Galvestonissa vain pari viikkoa myöhemmin. Nyt enää odottelen inspiraatiota ryhtyä tuumasta toimeen ja toteuttamaan päätöstaulukkoa ja sen mukana uutta elämää.

Lehtikaalisipsejä ja vetävänvärisiä juoksutrikoita

Päätökseni luopua psykologian kurssista on todellakin osoittautunut oikeaksi! Yhtäkkiä aikaa on riittänyt monenlaisiin asioihin, tärkeimpänä kuitenkin omasta fyysisestä kunnosta huolehtimiseen. Aurinko ja uudet, värikkäät juoksutrikoot ovat puskeneet minua juoksulenkille yhä useammin. Niin se vain on, että fyysinen kunto heijastuu suoraan henkiseenkin hyvinvointiin.


Kevät on kuitenkin armotta paljastanut totuuden kunnostani. Juoksumäärien kasvattaminen on vaatinut sitkeyttä ja epämukavuuden sietämistä. Juoksuhuuma on ollut kaukana. Tottahan on, että epämääräisistä yrityksistä huolimatta talvella on tullut liikuttua tehottomammin. Samalla on täytynyt suhteellisen usein lämmitellä glögimuki kourassa tuulen tuivertaessa rintamamiestalon nurkista sisään. Herkutteluputkikin on vaivannut koko perhettä, on siirrytty juhlakaudesta toiseen ja maisteltu herkkuja vähän siinä välissäkin. Lisätään tähän vielä lähestyvä neljänkympin rajapyykki ja hidastuva aineenvaihdunta, sekä diabeteksen aiheuttamat lisähaasteet painonhallintaan, kuten insuliini ja ylimääräiset välipalat. Nukkuminenkin on ollut vähän sitä sun tätä. Kun kapuan vaa’alle, se näyttää lukemia, joita en koskaan ennen ole siellä nähnyt. Ei kiva. Ehkä osa siitä on lihasta, joohan? 


Jonkinlainen painontarkkailu ja muuttuva keho on aina ollut osa elämääni, eikä vähiten perussairauteni vuoksi. Sen verran ravintotietoutta on pienestä pitäen päähäni iskostunut diabeteksen sivutuotteena, etten koskaan ole uskonut mihinkään vippaskonsteihin painonhallinnassa. Tiedän vallan hyvin, että terveellinen ruoka ja riittävä liikunta pitävät kehon kunnossa. Aina näitä ei silti jaksa noudattaa. Olisi myös muistettava syödä riittävästi, liian vähäisillä energiavarastoilla laihtumista ei tapahdu. Oma käsitys siitä, minkä verran tämänikäisen, muutaman kerran viikossa hölkkäilevän, kevyttä työtä tekevän naisihmisen tulisi päivittäin syödä, tuntuu nykyisin hämärtyneen. 


Joskus on tarpeen hakea uutta inspiraatiota terveellisille elämäntavoille. Kirjakaupathan ovat pullollaan reippaiden naisten elämäntarinoita siitä, kuinka he ovat tahdonvoimallaan saaneet aikaan elämäntapamuutoksia, elinvoimaa ja sutjakamman vartalon siinä sivussa. Muutama vuosi sitten inspiroiduin Raxun remppa-kirjasta, tänä talvena ostin Jutan voimakirjan.  Olkoon kyse kuinka "turhista" julkkiksista vain, niin kirjojen kauniit kuvat ja kannustava, henkilökohtainen tyyli purevat, ainakin hetkisen. 


Nyt olen asettanut toivoni paitsi lisääntyvään juoksulenkkien määrään, myös Kaisa Jaakkolan kirjaan Hyvän olon hormonidieetti. Se käsittelee aika maalaisjärjellä terveellistä ravintoa, liikuntaa ja unen merkitystä, mutta keskittyy etenkin hormonitoiminnan merkitykseen ja vaikutuksiin kehon toiminnalle. Odotan mielenkiinnolla, mitä mahdollisia oivalluksia kirjan lukeminen tuottaa. 

 
Terveellisempiä herkkujakin voi välillä testailla, vaikka ehkä enemmän uskon siihen, että yksi kunnon herkkupäivä viikossa sallittakoon. Äitini vinkistä kokeilin lehtikaalisipsejä. Oliiviöljyä, ripaus suolaa, pippuria ja limeä. Paahdetaan rapeiksi 160-asteisessa uunissa, noin 20 minuuttia välillä käännellen.Tykkäsin! Muu perhe ei. Maistuvathan ne kaalilta, eivät perunalastuilta. Toisaalta, energiamääräkin näiden vaihtoehtojen välillä lähentelee kokonaista päivittäistä energiansaantisuositusta ;).