Isosisko ja pikkusisko

Kumpi onkaan iso- ja kumpi pikkusisko?

Pikkusiskonikin täyttää pian 40 vuotta! Meistä on tainnut molemmista tulla jo aika aikuisia. Eipä sillä nykyään oikeastaan ole merkitystä kumpi on pikku- ja kumpi isosisko. Hämärästi muistan, että joskus kouluaikoina kun joku kaverini oli meillä käymässä, minua ärsytti suunnattomasti kun pikkusisko kurkisteli huoneeseeni parven aukosta. Että kaipa meillä silloin oli erimielisyytemmekin (äiti ehkä muistaa paremmin), vaikka aika tuntuukin kullanneen muistoja, ainakin siinä määrin että nykyään sisko on yksi parhaista ystävistäni.
Lapsena leikittiin legoilla ja paperinukeilla ja varsinkin perheen yhteisillä lomareissuilla oli mukavaa kun oli sisko kaverina. Lukioaikana vietettiin kerran yhteistä syyslomaa mökkeillen molempien kavereitten kanssa.

Isosiskona olen kohdannut monia elämän isoja asioita ensimmäisenä: muutto pois kotoa opiskelemaan, naimisiinmeno, esikoisen syntymä, jopa rintamamiestalon ostaminen ja remontointi. Toisaalta pikkusisko on jo vauvasta lähtien elänyt diabeteksensa kanssa ja matkan varrella vastuu hoidosta on siirtynyt vanhemmiltamme hänelle itselleen. Siinä on varmasti ollut sellainen kasvun paikka, jota en itse tähän mennessä - toisaalta tietysti onneksi - ole kohdannut.
Eihän meillä olekaan ikäeroa kuin reilut kaksi vuotta, ja minusta meitä kohdeltiin lapsinakin aika tasa-arvoisina, en muista isosiskona saaneeni viikkorahaa enempää tai muitakaan kummempia etuja. Olisikohan Kirsi tästä eri mieltä..? Pikkusisko meni pituudessakin ohitseni, niin että molemmat ovat sekä perineet serkkujen vanhoja vaatteita että saaneet uusia. Herkkuja syötiin siskon diabeteksen ehdoilla. Eivätkä vanhempani juurikaan sälyttäneet minulle vastuuta pikkusiskon peräänkatsomisesta edes sen diabeteksen suhteen.

Omien tyttärieni ikäerokin on noin 2,5 vuotta. Esikoisen syntymän jälkeen meille oli itsestään selvää, että hänelle halutaan kaveriksi pikkusisarus. Kun tytöt olivat pienempiä, oli äitiyden autuuden hetkiä kun molemmat leikkivät yhdessä, joskus pitkiäkin toveja yhteisessä huoneessaan. Viikonloppuisin tai lomilla, kun on enemmän aikaa, he nykyäänkin helpommin löytävät yhteistä puuhaa, samoin kuin ollessamme reissussa. Mutta ovat he kyllä aina osanneet kinastellakin ja härnätä toisiaan. Mielestäni olen heitäkin kohdellut tasaveroisina, mutta välillä tuntuu että esikoinen on välillä sen verran kateellinen pikkusiskolle osoitetusta huomiosta, että mietin että onko isosisko alusta lähtien saanut liian vähän huomiota. Pitäisikö joskus saada etuoikeuksia sen takia, että on vanhempi?
Kuitenkin hartain toiveeni on, että viimeistään sitten kun tyttöjemme ei tarvitse asua enää saman katon alla, he osaavat arvostaa yhteisiä kokemuksiaan, yhdessä vietettyä lapsuutta ja yhteisiä taisteluja vanhempia vastaan. Ja että siltä pohjalta voi aikuisena kokea sielunkumppanuutta oman siskonsa kanssa.

Toisaalta samanlaisesta taustasta huolimatta emme minä ja siskonikaan ole aivan samanlaisia ihmisiä, mikä tietysti on rikkaus. Lapsena ehkä molemmat tykkäsimme Carola Häggkvistin musiikista, mutta sen jälkeen musiikkimakumme on siirtynyt eri tahoille, enkä saisi siskoa kaveriksi Roxeten keikalle. Siskoa kiinnostaa sisustaminen, minusta on tärkeintä että talosta löytyy tarpeelliset huonekalut. Onkin hauska huomata, että esikoisemme on perinyt estetiikan kaipuunsa ja -silmänsä tädiltään!
Ja onhan se niinkin, että siskon lapset ovat lähestulkoon yhtä rakkaita kuin omatkin.
Sisko on kuulunut elämääni niin kauan kuin muistan.Vaikka minulla on muutamia oikein hyviä ystäviä, niin silti sisko on se, johon luottaa kuin kallioon. Sisko välittää ja jaksaa kuunnella pienemmät ja isommatkin murheet, vaikka hänellä olisi niitä omastakin takaa.
On suorastaan vaikeaa kuvitella elämää ilman siskoa - ainakin se olisi äärimmäisen tyhjää ja tylsää!

Muista valoisa mieli! - muutama yksityiskohta kotoa

Terraviivan ihanant laatat muistuttavat tärkeistä asioista!

Kevään kiireisimmät viikot ovat nyt meneillään. Töissä on monta rautaa tulessa, mutta niin on myös lapsilla koulussa ja harrastuksissaan. Lisäksi mies virittelee kotona talon ulkomaalausprojektia. Kevään valo ja vihdoin myös lämpö (ah!), tuovat toisaalta lisää virtaa tekemisiin. Mutta samaan aikaan huomaan, että koko perheellä onkin takki aika tyhjänä. Talvi on kai vaatinut veronsa eikä toipuminen vielä ole päässyt kunnolla vauhtiin kevään kiireiden lyödessä päälle. Ihanaa, että edes lapsilla alkaa kesäloma jo ihan muutaman viikon kuluttua!

Tässä olotilassa on turha yrittää jaaritella mitään sen syvällisempää. Niinpä kokeilen tällaista kuvallisempaa blogipostausta, ”lempiyksityiskohtia kotoani”. Vaan huomaanpa tässä, että joko eivät taitoni riitä, tai sitten blogger ei todellakaan ole mikään kätevä kuvienjulkaisualusta… sen verran paljon aikaa tämän kanssa tuhraamiseen on mennyt, eikä lopputulos oikein mairittele esteettistä silmää. Kertokaa vinkkejä, jos osaatte paremmin? Joka tapauksessa, tässä nyt näitä otoksia meiltä kotoa, sitä syvällisempää postausta taas odotellessa. 

Enkelinsiipiä ja sydämiä :).

Lontoon reissulta tarttui karkkikaupan paperipussi mukaan, ja siitä syntyi yksi lempitaulujani.

Tämä maustehylly koristi puunvärisenä rintamamiestalomme keittiötä, kun teimme talokaupat. Tiesin jo silloin, että tuon hyllyn haluan maalata ja laittaa myös remontoituun keittiöömme kunniapaikalle.

Nämä tuolit oli talomme rakentanut kirvesmies itse aikoinaan keittiöönsä nikkaroinut. Viime kesänä maalasimme kuopuksen kanssa niistä osan karkkiväreillä ja palautimme tuolit käyttöön eri puolille taloa. Pari tuolia odottaa autotallin vintillä vielä käsittelyä.

Kellarikerroksessa pelataan, pestään pyykkiä ja saunotaan. Siitä kertovat liitutaulutarrat portaikossa.

Kuistin lamppu löytyi kesälomareissulla Vääksyssä pari vuotta sitten.

Alkuperäinen kaakeliuuni kiinnitti huomimme heti ensimmäisellä tutustumiskäynnillä talossa. Sen äärellä onkin jopa paistettu makkaraa ja leikitty leirinuotiota talvisin. Kymmeniä vuosia vanhasta perunakorista tuli oivallinen puukori, kun isäni maalasi sen valkoiseksi.