keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Valon ja levon retriitti Tammijärvellä 25.-27.11.2016

Osallistuin viikonloppuna Elelen järjestämään Valon ja levon retriittiin Luhangan Tammijärvellä Keski-Suomessa. Perjantaina oli sopivasti sadellut lunta, ja kun kaarsimme maalaistalon pihaan, tunnelma oli sen verran idyllisen jouluinen, että puoliksi odotimme joulupukin tulevan reellä vastaan. Astuimme sisään tunnelmalliseen hirsiseinäiseen tupaan (joka tosin hiukan alle 100 neliön kokoisena ei isännän mukaan oikeasti ollut tupa), ja tapasimme järjestäjä-Katjan ja isäntäväen. Aika pian saapuivat muutkin osanottajat ja pääsimme heti pitkän  pöydän ääreen nauttimaan suppilovahveropiirakkaa ja salaattia. Sähkökyntteliköt ikkunalaudoilla ja elävät kynttilät pellavapöytäliinalla loivat tunnelmaa ja aterioidessamme Katja kertoi viikonlopun ohjelmasta ja esittäydyimme toisillemme. Paikalla oli minun lisäkseni muitakin ensikertalaisia sekä muutama osallistuja, jotka olivat olleet jo keväällä mukana. Silloin kuumaksi puheenaiheeksi oli noussut karjalanpiirakoiden teko ja lauantaina pääsisimmekin opettelemaan rypytyksen saloja!




Ruuan jälkeen pääsimme tonttuseikkailulle, kun lyhdyt käsissämme lähdimme kohti muutaman sadan metrin päässä olevaa toista taloa, jossa pääsisimme patjoille pötköttelemään ja rentoutumaan. Saimme huomata että ilman katuvaloja ulkona oli todella pimeää ja lyhdyt tai lamput tarpeen. Harmi että taivas oli pilvessä ettemme voineet ihailla tähtiä.

Etsimme paikkamme vienosti savuntuoksuisen hirsituvan lattialta, johon oli levitetty patjoja, tyynyjä ja vilttejä. Asetuimme olemaan mukavasti ja annoimme Katjan rauhallisen äänen johdatella meidät ihanaan rentouden tilaan, taisinpa itse ja muutama muukin käväistä unen (raja)maillakin. Perjantain pimeässä illassa kuitenkin taivalsimme vielä takaisin päärakennukseen iltateelle ja istuimme jonkin aikaa jutustelemassa pöydän ääressä, kunnes yhden ja toisen suupielet olivat ratketa leveisiin haukotuksiin ja yksi kerrallaan hipsimme iltapesulle ja kömmimme huoneisiimme nukkumaan.

Jaoin huoneen entuudestaan tuntemani nuoren naisen kanssa, valmistuimme viime keväänä samaan aikaan shindo-ohjaajiksi. Ja millainen huone olikaan! Seinillä mummolan- tai sammalenvihreät kuviolliset tapetit, nurkassa saman värinen pönttöuuni, ikkunoissa kauniit valkoiset, vihreillä kukkakirjailuilla koristellut verhot ja ikkunalla vielä kynttelikkö. Unelmahuoneeni, sanoinkin että sellaisen haluaisin itselleni ihan ikiomaksi rauhoittumispaikakseni.

Uni maittoi kovahkosta patjasta huolimatta. Emme raaskineet laittaa herätystä, mutta naapurihuoneen pariskunnalla sellainen kuului olevan ja kahdeksan jälkeen aamulla alkoi ihmisiä pikkuhiljaa ilmaantua tupaan aamiaiselle. Siinä sopivasti pääsi puurolautasen ääressä seuraamaan kuinka päivä ikkunan takana valkeni, lunta oli tullut hiukan lisääkin.

Aamiaisen jälkeen otimme pienet aamuvenyttelyt, jotta pääsimme sitten tositoimiin karjalanpiirakoiden kimppuun. Emäntä oli tehnyt taikinan ja puuron valmiiksi, me pääsimme sitten kaulimaan sitä ja pastakoneen (!) avulla muotoilemaan sopivan muotoisia ja riittävän ohuita kuoria täytettäväksi. Pastakoneen kammen kieputtaminen oli ehkä hauskinta, ja vaativinta toki rypytys. Keskittymistä vaativaa eli oivallista läsnäoloharjoitusta, ja toisaalta samalla tultiin tutummiksi kun puuhailimme tohkeissamme yhdessä.

Enemmän ja vähemmän jauhoisina jätimme emännän paistamaan piirakat loppuun ja lähdimme haukkaamaan happea. Tarvoimme lumessa ehkä kilometrin verran ja poikkesimme koivikkoon. Jokainen valitsi oman puunrunkonsa ja aloimme tehdä jomon-venytyksiä runkoon nojautuen. Katja kertoi myös hanten-filosofiasta, jonka mukaan "väärinpäin on oikeinpäin" eli välillä on hyvä katsoa asioita vähän eri perspektiivistä (esim. pää alaspäin) tai olla menemättä kaikkein yksinkertaisinta ja suorinta reittiä johonkin tai olla tekemättä rutiiniaskareita aivan samoin joka kerta.

Piristävän venyttelykävelyn jälkeen pääsimme lounaspöytään nauttimaan maukasta pinaattikeittoa ja maistelemaan karjalanpiirakka-aikaansaannoksiamme. Nam!



Kahvien jälkeen ohjelmaan kuului omaa aikaa ja kipusin viheriään kammariimme lukemaan. Hetken päästä silmäluomet alkoivat tuntua raskailta ja torkahdin hetkeksi kunnes havahduin jostain alhaalta kuuluneeseen kolahdukseen. Niinpä kaivoin värityskirjan esiin ja joululauluja kuunnellen värittelin mandalaa joulun väreillä tummanpunaisella ja -vihreällä.

Sitten olikin aika siirtyä rentoutumistupaan, jossa aloitimme tekemällä yhden shindovenytyksen pareittain, niin että toinen venytteli ja toinen tuki eli paineli ja rapsutteli ja silitteli selkää ja niskaa. Mikä ihana lämpö siinä virtaakaan ihmisten välillä! Jatkoimme vielä misogi-selkähoitojen antamisella ja vastaanottamisella, ja kylläpäs olo olikin taas rentoutunut niiden jälkeen.

Sillä aikaa aurinko oli laskenut ja lamppujen valossa hiippailimme takaisin päärakennukseen päivälliselle. Tarjolla oli Marskin kalakeittoa emännän tapaan, ja se oli kyllä herkullisinta kalakeittoa, jota koskaan olen syönyt, ehkä jopa parasta kaikista ruoista! Salaisuus oli emännän marinoidut suppilovahverot. Ruokapöydässä juttu luisti jo kuin vanhoilla tutuilla.

Vielä jaksoimme kerran lähteä rentoutumaan ja saimme nauttia ihanasta valomatkasta kaamoksen keskellä. Ilta jatkui vielä saunomisen, hartiahoitojen, käsitöiden, huumaavantuoksuisten yrttijalkakylpyjen ja iltateen merkeissä.

Ensimmäisen adventin aamu valkeni taas aamiaisen aikana ja lämpötila oli pudonnut pakkasen puolelle. Rentoutumistuvassa teimme kaikki shindovenytykset alkulämmittelyineen ja Katja kävi meitä tukemassa ja rapsuttelemassa. Olipa ihanaa venytellä kerrankin itsekin ihan rauhassa, kun viikottain ohjaamillani tunneilla käyn sen sijaan itse rapsuttelemassa muita. Lopetimme pitkään rentoutukseen, jossa laskeuduimme joulun tunnelmaan.





Hirveän hyvän hirvilounaan, jälkkärikarpalokiisselin ja juustokakun jälkeen ensimmäisten osallistujien oli jo aika lähteä kotimatkalle. Muut jäimme vielä pöydän ääreen ja vilkas keskustelu jatkui viikonlopun kokemuksista ja toivomuksista tulevaisuuden varalle. Kaikki olivat ylen onnellisia että olivat osallistuneet retriittiin ja uskoimme varmasti kaikki että juuri meidän kuuluikin olla tänä viikonloppuna koolla. Itse olin hämmästynein siitä, että turhaksi osoittautui oma huoleni siitä, että vieraiden ihmisten keskellä ei raaski olla olematta sosiaalinen, vaikka omaa rauhaa ja aikaa kaipaisikin. Mutta onneksi ohjelmaan oli varattu myös sitä omaa aikaa, ja muutenkin rentoutushetkissä ja meditaatioissa sai olla omassa rauhassaan, vaikka välillä sitten teimmekin pareittain hoitoja ja venytyksiä. Oli siis kerrassaan antoisaa tutustua kaikkiin näihin ihmisiin, koko ihanaan paikkaan ja isäntäväen kissoihinkin (ja muihin eläimiin).





Pohdimme myös sitä, kuinka säilyttää tämä retriitin tuoma sisäinen rauha kotiin ja arkeen palatessa ja joulun lähestyessä. Täytyy vain muistaa hengitellä ja palautella tuo sisäinen valo mieleen. Ihmeen hyvin maanantai sujuikin, joten varmaan jotakin on jäänyt sisimpään kytemään viikonlopun annista.

Ihanaa ja rauhallista joulunodotusta sinulle, joka olet jaksanut lukea tähän saakka!